Filosofiaaa… näin on se vaan. Hakuna matata.

Lähtö reissuun oli siis 30. joulukuuta. Ensimmäistä kertaa vasta joulun jälkeen tajusi, että kohta muuten mennään. Suoritin vielä viimeisiä hankintoja reissua varten ja morjestelin kavereita Turussa.

Taisi olla viimeinen ilta Suomessa. Alkuyöstä ajelin tyhjää moottoritietä kotiinpäin. Stereoissa soi dimangi biisi: Muse – Starlight.

…This ship is taking me far away…

Fiilis oli epämääräinen: hämmentävä sekoitus innostusta ja haikeutta. Ei sitä oikein tuossa vaiheessa voi vielä käsittää mitä kaikkea on edessä. Tien päällä on kuitenkin aina hienoa olla!

Kohteesta ei tässä vaiheessa ollut paljon käryä. Tarkoitus oli perehtyä asioihin huolella etukäteen, mutta paskanmarjat sitä lopulta mitään ehtinyt… Olen reissannut jonkinverran Euroopassa itsekseni, mutta nyt oltiin menossa kauemmaksi kuin ikinä ja suhteellisen pitkäksi aikaa. Alkoi ehkä jopa vähän kuumottaa – tajusin meneväni reilusti ulos omalta mukavuusalueelta. Jokaiselle tuo alue tarkoittaa varmaan elämänkokemuksesta riippuen eri asioita, mutta rajat tulevat kaikilla jossain kohtaa vastaan. Niitä kannattaa aina silloin tällöin töniä vähän ulospäin.

Kun on yksin matkassa, toisella puolella maailmaa, väsyneenä ja nälkäisenä, ympärillä loputtomiin tuntemattomia, täysin vierasta kieltä puhuvia ihmisiä, voi mukavuusalue helposti olla vain sen oman hotellihuoneen kokoinen. Jokainen rajanylitys on kuitenkin kuvainnollisesti yksi rintakarva lisää, ja takaisin tullessa se mukavuusalue on taas hippasen isompi. Vaikkei tien päällä aina jaksa uskoa, niin jokainen reissu on tekemisen arvoinen.

Varautukaa siis kestämään suurinpiirtein tämän tasoista vilosoohviaa jatkossakin…

Monet jäljempänä listatut jutut ovat varmaan itsestään selviä niille, jotka ovat reissanneet Aasiassa tai yleensä ”kolmannessa maailmassa” enemmän. Minulle ja varmaan monelle muullekin vähemmän kokeneelle reissarille monet asiat ovat kuitenkin täysin uusia. Ehkäpä joistain jaetuista kokemuksista voi olla hyötyä tätä mahdollisesti lukeville muille reissaajille.

Matka alkoi lennolla Helsingistä Pekingiin. Lennolla sai onneksi muutaman tunnin otettua lepiä, mutta katselin aikani kuluksi myös leffoja. Klassikko-osastolta löytyi Fight Club – jos et ole kyseistä rainaa nähnyt niin korjaa tilanne ASAP.

Kohtaus, jossa Tyler Durden kritisoi materialistista elämäntapaamme: ”Things you own end up owning you” on aina ollut ajatuksia herättävä. Jotenkin oman muuton jälkeen se oli erityisen puhutteleva. En oikein tiedä, mistä niin järjetön määrä kaikennäköistä roinaa on haltuuni päätynyt.. Kaikki tuo materia aiheuttaa monessa suhteessa ylimääräistä päänvaivaa. Mihin sen kaiken laittaa esim. tällaisen reissun ajaksi? No, onneksi kotikotona oli sopivasti tilaa. Kehitysmaassa tätäkin pienen ihmisen suurta ongelmaa voi olla vähän vaikea selittää jengille.. Konseptina liiallinen tavaran omistaminen on täällä suhteellisen absurdi.

Reissulle otin mukaan läppärin kouluhommia varten, ja lisäksi on kameraa ynnä muuta ns. arvotavaraa. Kaiken tuon mukana ronttaaminen aiheuttaa stressiä, kun saa kuumotella varkauksia ynnä muuta. Lentokentillä yötä viettäessä tulee yleensäkin nukuttua vähän sellaista levotonta koiranunta ja erityisesti jos on jotain ”arvokasta” mukana. Vieressä vanha intialaisgubbe siirtyy levytysasentoon ja minuutin päästä kuuluu penkiltä tanakka ja onnellinen kuorsaus. Huoleton on hevoseton mies, vai miten se menee..