Cafe Alamid

“Ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa.” -tuntematon kauppatieteiden maisteri

Kokkinurkkamme jatkuu. Tällä kertaa esittelemme niin suussasulavan herkun, että ennen kuin me pääsemme siitä nautiskelemaan, niin joku on sen jo kertaalleen syönyt!

Kyseessä on siis Sagadan Cafe Alamid eli kissanpaskakahvi. Kyseinen kahvi on tiettävästi maailman kalleinta. Kupillinen Sagadassa maksaa muistaakseni 200 pesoa (~3,50€), siinä missä tavallisen kahvikupillisen kylkeen saa vielä loistavan aamiaisen 150 pesolla!Kun herkku lähtee vientiin ja kahvielämys koetaan New Yorkin, Lontoon tai Milanon trendikahvilassa, voi kupillisen hinta olla yli $50. Tästälähin en muuta kahvia enää juokaan!

Suomi tunnetaan paremmin hulppeasta kahvin kulutuksesta kuin tuotannosta, ja tajusin juuri, etten kovin tarkkaan tiedä mistä se Paulig aamiaispöytään kulkeutuu. Tässä tapauksessa homma menee kuitenkin jotenkin tähän tapaan: sivettikissa vetelee naamariinsa kypsiä kahvipensaan marjoja pääasiallisena ravintonaan, mutta varsinaiset pavut eivät vatsassa sula, vaan tulevat toisesta päästä ulos.

Otuksen jätteitä sitten etsitään pitkin viidakkoa samanlaisella tarmolla kuin tryffeleitä tammimetsässä konsanaan. Näin siis ainakin kahvin kaikkein kalleimmassa versiossa. Vältä siis halpoja kopioita, jossa koitetaan keinotekoisesti jäljitellä luonnon ihmeellistä tuotantoprosessia – sivettikissan ruoansulatusta.

Oletettavasti kissan suolistossa kahvin aromit jotenkin muuttuvat entistä paremmiksi ja näin poispäin. Niin,kyllähän tässä haiskahtaa muukin kuin kahvi… Noh, jokatapauksessa loistava keino päteä tutuille ja kylänmiehille on hommata keittiön kaappiin kyseistä kahvia.

Totta kai tätä oli maistettava, ja olihan se varsin toimivaa – mutta tuskin hintansa arvoista, edes Sagadan hintojen. No, todennäköisesti moukkamaiset makuhermoni ovat liian kehittymättömät tällaisen hienostuneen herkun maisteluun, enkä pystynyt kaikkia nyansseja ja hienovaraisia vivahteita erottamaan. Ehkä jonain päivänä…

Ostin myös pussillisen tätä herkkua äitienpäivälahjaksi muorille. Toivottavasti äippäkin pystyy sitten paremmin samaistumaan perheen miesväkeen. Nyt kaikki voivat tunnelmoida sunnuntai-aamuisin kovalla rahalla hankittu kissanpaskan maku suussa.

In the pictures: two of my all-time favorite Panamaniacs, Jess and (for the sake of the Sagada trip) No-Go enjoying their morning shi.. err, coffee! Muchos gracias for pics guys!

fuckvisitingliveinsagada.com

”It doesn’t get much cooler – in terms of both temperature and attitude – than this tranquil mountain town.”

Näin avaa Lonely Planet kuvauksen Sagadasta, pienestä vuoristokylästä Pohjois-Filippiineillä. Kyseinen mesta on yksi ensimmäisiä juttuja, mitä tässäkin blogissa jo tutuksi tullut Benj alkaa mehustaa uusille tuttavuuksille – käytyään siellä itse vajaa parikymmentä kertaa. Ja milloin ei itse pääse paikan päälle, hän pyörittää parin kaverinsa kanssa blogia visitsagada.com (om du förstoor engelska niin parhaat infot löytynee sieltä).

Matka Manilasta Sagadaan pitkin Cordilleran vuoristoa halkovia mutkaisia teitä kestää parhaimmillaankin noin 12 tuntia. Meidän tapauksessamme matka-aika oli leppoisat 15 tuntia ei-ihan-uunituoreella bussilla. Tiet, ajoneuvot ja kuolemaa halveksuva ajotyyli ovat ilmeiseseti varsin samanlaisia kuin muaallakin Kaakkois-Aasian vuoristoalueilla.

Tuskallisen matkan jälkeen perille päästyämme vaikutti kuitenkin heti ilmeiseltä, että Sagada tulisi lunastamaan (Benjin antamat) suurisuuntaiset lupaukset.  Kylä on vajaa puolentoista kilometrin korkeudessa vuoristossa, joten ilmasto on mukavan viileä. Kun jatkuva palmun alla löhöäminen ja rommikolan ryystäminen alkavat puuduttamaan, niin maisemaan kuuluvat mäntypuut muistuttavat mukavasti koti-Suomesta. No, ainakin etäisesti.

Yleinen tunnelma on erittäin letkeä – tapahtumattomuuden tunne on  lähes käsinkosketeltavissa. Samantapainen fiilis kuin Suomessa on kesämökillä omassa rauhassa, kun ulkopuolisen maailman olemassaolo unohtuu puolihuomaamatta. No, tiedätte miten helmi on paeta arkea kesämökille pelkästään Suomessa – kontrasti Manilan hulinaan ja pörinään on sanoinkuvaamaton.

Yleisesti ottaen Sagadassa ketään ei ole sinusta kovin kiinnostunut ja saat olla omassa rauhassa (pakolliset läpänheitot sielunveljen eli kyläjuopon kanssa poislukien).Tämä on suomipojalle harvinaista herkkua lähes kaikkialla muualla Filippiineillä. Onhan se mukava olla mielenkiinnon kohteena, mutta toisaalta välillä on mukava vähän hengähtää. Jotkut valittavat, että alueella asiakaspalvelun taso on kehnoa, mutta jos se on tämän rauhassa olon hinta, niin minä maksan sen mieluusti. Pitää toisaalta korostaa, että porukka ei ole mitenkään epäystävälllistä – oikea termi on juuri sopivan välinpitämätöntä.

Ilmeisen rento meininki (ja huhujen mukaan) edullinen douppi on vetänyt kulahtaneita hipinretaleita ja backpackereita puoleensa jo vuosikymmeniä. Ehkä tämä on myös osasyy siihen, että paikallisväestö on menettänyt mielenkiintonsa matkaajia kohtaan. Täällä törmäsi yllättävän moneen (tarkoittaa siis useampaan kuin nollaan tai yhteen) länsimaalaiseen, vaikka oltiinkin kaukana ns. turistikohteista. Varsinaisesta tungoksesta ei silti ole kyse. Ilmeisesti se puolen vuorokauden bussimatka riittää pitämään suurimmat massat loitolla.

Sagadan väkiluku on jossain tuhannen ja kahden välillä, eli kyseessä siis suht pieni kylä. Tästä huolimatta sieltä löytyy useampi majatalo josta valita, sekä huomattava määrä erilaisia syöttölöitä, jotka pitävät kohtuullista korvausta vastaan matkaajan ja nälän sopivan etäisyyden päässä toisistaan. Kokeilemisen arvoisia ovat ainakin Yoghurt House ja Log Cabin.

Log Cabinin ranskalaiskokki taikoo maittavan buffetin random aineksista joka launtai. Janarin viisumi on kuulemma umpeutunut 15 vuotta sitten, eli ei vissiin ole lähdössä Sagadasta mihinkään…

No, se tunnelmoinnista. Kun pelkkä yleinen hengailu ja rauhallisesta tunnelmasta sekä omasta erinomaisuudesta nauttiminen alkaa kyllästyttää, niin Sagadasta löytyy aktiviteettia mistä valita. Let’s go caving!

Sivut: 1 2 3 4

Balút Challenge

Kokkinurkkamme avaava ruokalaji on itseoikeutetusti balút (kirjoitetaan välillä myös balut tai balot, ota näistä nyt selvää…).

Onnistuin itse ensimmäiset pari kuukautta välttelemään balut-challengea. Krisun, Kossun, Jonin ja Akun vieraillessa Filippiineillä oli ulkomaalaisten määrä päivällispöydässä kuitenkin sen verran suuri, ettei väistely enää auttanut. Balut on siis Kaakkois-Aasiassa tarjoiltava herkku: ankanmuna, jonka sisällä oleva sikiö on jo varsin pitkälle kehittynyt. Kyseistä myrkkyä tarjoillaan usein esim. Fear Factor -tv-sarjan kilpailijoille, ja tottakai se on tuttua kauraa myös Madventuresin Rikulle ja Tunnalle – muistaakseni esitelty sarjassa useampaankin kertaan, mutta ohessa pätkä Manilasta (7:00).

Oheinen ruokahalusi varmasti herättävä kuva ryöstetty Eazytravellerin blogista (jäbän nimi on siis Edgar Alan Zeta-Yap… hauskaa, eikö? ). Thanks for the pic!

Ikioman Balutin voi hankkia kaduilla styroksiboksin kanssa kulkevilta kauppiailta, ja Benj ystävällisesti ostikin koko seurueellemme omat ankat. Herkku nautitaan siis semisti lämpimänä, ja styroksinen laatikko takaa, että lämpötila on oikea (jos mietit, että kauanko niitä lootassa säilytetään, niin vastaus on: ei aavistustakaan!). Hieman ohjeita: aluksi kuori kopautetaan oikeasta kohtaa auki, ja aina yhtä raikkaan rikintuoksun vallatessa ilman hörpätään ensiksi suloinen neste munan sisältä. Tämän jälkeen muna varovasti kuoritaan ja ripotellaan vähän suolaa päälle, jonka jälkeen herkku onkin valmis nautittavaksi. Bon appetit!

Nauttimamme otukset eivät kyllä olleet ihan noin pahan näköisiä kuin kuvassa. Itseasiassa kokemus ei ole läheskään niin paha kuin voisi kelata. It’s all in your mind! Zenmäisestä mielen kontrolloinnista huolimatta pienoiselta oksureaktiolta ei kuitenkaan voinut välttyä. Maku on hieman tykimpi kuin basic keitetyssä kananmunassa, mutta avainsana on kuitenkin koostumus – höyhenet takertuvat kurkkuun, rusto rutisee kivasti hampaissa, jonkinlainen peukalonpään kokoinen kova kikkare.. mikähän sekin lienee.. NAMNAMNAM! Kaikeksi onneksi kukaan ei kuitenkaan kiekottanut pitkin pöytää!

Lisään tähän vielä videon meikäläisen ja Krisun balut-herkuttelusta. Nyt netti ei vain tue tätä… Tai Krisu/Kossu: upatkaa ja linkki kommentteihin, jos suinkin viitsitte ja ehditte.. Thanks! Ze inzernet works better in Finland!

Suomipojat maailmalla: Boracay & Manila

Kommentaattorien kruunaamaton kuningas ilzed tuomitsi jyrkästi blogin ensimmäisen päivityksen tylsänä. Yhdyn häneen (!?). Nyt on kovat paineet kirjoittaa jotain mielenkiintoista. Aiheena siis suomipoikien viikon mittainen rentoutumisreissu Filippiineille. Kuten arvata saattaa, näillä reissuilla sattuu ja tapahtuu. Julkaisukelpoinen materiaali – kuten nyt muistikuvat reissusta yleensäkin – voivat kuitenkin jäädä vähäisiksi…

Tarkoitus on yhä edelleen olla vähän tylsä ja yrittää ylläpitää blogin ”äitiystävällistä” yleisilmettä (sekä vältellä vahingonkorvausvaatimuksia, kunnianloukkaussyytteitä, työtarjouksia keltaiselta lehdistöltä ja mitä näitä nyt on…). Miten tällaisesta viikon kestävästä juoma-, ruoka-  ja kulttuurimatkasta voi sitäpaitsi kirjoittaa mitään muuta kuin: ”tääl on niin nättiii! hajotkaa pakkaseen!”? Tämä päivitys menee siis niille oldschool-kavereillemme, jotka tuntevat tarinan päähenkilöt jo entuudestaan: olisittepa KAIKKI täällä!

Muut: tämä on taas vain pitkä, tylsä päivitys, joka kertoo aamupaloista ja kavereistani. Odotelkaa suosiolla seuraavaa. You’ve been warned!

Pojat saapuivat mestoille aamuyöstä sunnuntaina, Kossun syntymäpäivänä. Kävin ottamassa heistä kopin lentokentällä ja ehdin jo hätääntyä, kun ketään ei näy puolitoista tuntia koneen laskeutumisen jälkeen, eikä puhelut mene läpi Suomen numeroihin… Mietin, että olenkohan oikeassa paikassa venaamassa, kun ei siellä juuri ketään muita näkynyt. Lisäksi ystävällinen vartija yritti auttamisen sijaan saada minulta rahaa väittämällä, että kyseisessä mestassa (terminaalin ovella!!) ei saa venata, mutta hän antaa minulle erikoisluvan… onneksi olen sen verran vatipää etten aistinut tätä kusetusyritystä, vaan nyökkäilin vaan tyhmänä..

Sieltä tutut sankarit kuitenkin lopulta vaappuivat läpi maahantulomuodollisuuksien. Jälleennäkeminen oli riemukas! Ekat kommentit: ”Jannu on laihtunu!”. Josko näin oli todella päässyt käymään, niin tilanne kyllä korjattiin viikon aikana:

Sain iltapäivällä tekstiviestin että lentomme Caticlaniin on peruttu… Akuutti hatutus iski päälle. Onneksi Cebu Pacific Air aisti matkamme tärkeyden, ja saimme lennon samalle illallle – tosin Kalibon kautta kiertäen. Pääsimme perille vain muutamaa tuntia alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin. On todella ärsyttävää, kun viimeisen päälle hiotut suunnitelmat menevät keturalleen juuri ennen maaliviivaa. Ankaralla loppukirillä, yhteishengellä ja koko tiimin uhrautumisella saimme illan juomatavoitteen kuitenkin täyttymään, joten peli ei ollut vielä menetetty. Riemu taistelijoiden kasvoilla kertoo kaiken!

Kuten jo taisin mainitakin, niin pojat olivat viettäneet edellisen viikon Singaporessa, ja odotuksena Filippiinien suhteen oli ”mä haluun johonkin rannalle ja bilettämään!”. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi ollut helmi käydä myös jollain Magalawan tai Anawanginin tyyppisellä autiommalla rannalla tsillaamassa. Viikossa kuitenkin ehtii kunnolla nähdä ehkä yhden kohteen. Poikain tilauksen huomioon ottaen kohteen valinta oli aika lailla itsestään selvä. Boracay on ehdottomasti pahiten turistien kansoittama paikka Filippiineillä, mutta timanttisen rannan ja jatkuvan juhlimisen yhdistämiseksi on vaikea keksiä parempaa mestaa!

Tulee taas mieleen se laulu vehreistä palmuista… en viitsi toistaa, mutta tässä kuitenkin kuva vehreästä palmusta iloksenne:

Saavuimme illalla jo tutuksi tulleeseen Frendziin ja istahdimme tervetuliaisoluelle. Päädyimme ottamaan parikin olutta ja kertailemaan vanhoja muistoja, kun ei oltu pitkään aikaan nähty. Tietysti siinä tuli sitten kerrattua kaikkein rodittomimpia juttuja vuosien varrelta – kovaan ääneen suomeksi, kuinkas muuten. Jossain kohtaa nurkan takaa pamahtaa kolme viehättävää nuorta vaaleaverikköä, jotka tervehtivät iloisesti: ”Moro pojat, onpa kiva nähdä muitakin suomalaisia!” Ei mennyt avaus taas ihan putkeen..

Ilta jatkui enemmän tai vähemmän sekavissa merkeissä eri yökerhoissa ja päättyi yöuinnin kautta yöpymiseen eri kohteissa pitkin rantaa… No further comments.

Aamu alkoi iltapäivällä (logically enough) 1-2 maissa, mikä on hyvin tyypillinen heräämisaika Boracaylla. Aamiaiset ovat vertaansa vailla. En oikein tiedä itsekään, mistä tämä aamupalafetissi on lähtöisin. Maybe from the ”holy bible”: Kemosabe is gonna have some flavor. I like to recharge my batteries, shut down the engines, get myself back to neutral… Mikään ei oo parempaa pitkän illan jälkeisenä aamuna! (1:50)

Paikalliset usein syövät riisiä eri lisukkeilla aamupalaksi, itselle se ei jotenkin uppoa. Mutta kuten kaverini Jay totesi: ”Never jugde another man’s breakfast.”

Aamiaisen jälkeen latasimme hetken akkujamme Frendzin aulassa. Taas kerran jutut jotenkin luiskahtivat sinne hävyttömän puolelle. Oletimme kuitenkin, että keskellä kaunista päivää edellä mainitut suomitytöt ovat varmasti rannalla, eivätkä huoneessaan. However, ”assumption is the mother of all fuck-ups”, ja sieltä neidit pian saapuivatkin huoneestaan. Jälleen kerran olimme onnekkaita, sillä kävi ilmi, etteivät he olleet kuulleet juttujamme.

Pian aamiaisen jälkeen voikin siirtyä rannan aurinkotuoleille nauttimaan häppäreistä, jotka jatkuvat pitkälle iltapäivään tai iltaan asti. Peruscocktailit maksavat sen 2-3 euroa laaki, eli kaksi yhden hinnalla niitä voi heittää hetulaan reilun euron kappalehinnalla. 5-6 tällaista ja oletkin jo kuluttanut saman verran rahaa kuin kotona menee siihen sedulan narikkaan ja sisäänpääsyyn… Istuskeltiin aurinkotuoleilla auringonlaskuun asti ja ystävälliset tarjoilijat pitivät huolen, että tyhjentynyt lasi vaihtuu täyteen ja ettei nälkä pääse yllättämään. Tällaiselle viiden-kuuden tunnin sessiolle tulee hintaa melkein 20 euroa! Hajottavaa, eikö?

Illalla istuskeltiin Frendzin aulassa, juopoteltiin ja aiheutettiin pahennusta muun muassa suomalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten  hostlavieraiden silmissä. Kävimme vielä aamuyöstä vetämässä tacot helttaan suomalaista snägärirituaalia noudattaen. Krisu kivitteli paikan erittäin kissaa tarjoilijaa ja menestys oli totuttuun tapaan taattu:

”Well HI THERE! How ya doing?”
“I’m working.”

Bummer.  :D

Boracay on (ainakin meille) pitkälti tätä samaa, tappavan tylsää ja sangen rasittavaa kaavaa päivästä toiseen. Epäterveellisiä aamiaisia, happy hour -cocktaileja rannalla, UV-säteilyä, huonoja yöunia… You name it, they got it! Elämä on raskasta.

No, jos et satu olemaan kuudentoista, niin tälläinen elämä on oikeasti pitkän päälle äärettömän raskasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Ainakaan oma elimistöni ei enää ole siinä kunnossa kuin se oli vielä niihin aikoihin, kun alkoholin kanssa ei lain mukaan pitäisi olla missään tekemisissä. Niinpä pelkän itsetarkoituksellisen juomisen ohelle pitää keksiä jotain muutakin tekemistä.

Ainakin omissa muistoissani niitä parhaita reissuja ovat esim. Lapin laskettelumatkat, joissa päivän laskuaktiviteetin jälkeen sen oluen tuntee todella ansainneensa! Niinpä pyrimme nytkin taas päivisin testaamaan saaren aktiviteettitarjontaa.

Näköjään Boracaylla on aina jonkun pakko olla kipeänä, muuten on liian kivaa. Tällä kertaa uhreiksi joutuivat Kossu sekä yksi tytöistä. He kehittivät jostain raflasta pahan ruokamyrkytyksen, joten päädyimme Krisun kanssa kaksin testaamaan taas windsurfingia. Totuttuun tapaan näin kokeneet jätkät eivät opetuksesta maksa. Homma sujui kuitenkin jo kertaluokkaa paremmin kuin viimeksi, ja pääsin tällä kertaa jopa liikkeelle. Ehkä tämäkin lautalaji vielä lunastaa paikkansa tulevaisuuden harrasteissani. Kikke teloi valittevasti itsensä heti alkumetreillä. No, tunti urheilua päivässä oikeuttaakin jo kahteentoista kaljaan illalla, eikö?

Kuvat eivät kyllä pysty vangitsemaan (meidän) windsurfingissa läsnäolevaa dynamiikkaa ja vauhdin määrää..

Illalla Kossu oli edelleen poissa pelistä ja neidit tosiaan säikähtivät aamulla, että heidän kaverinsa on kuollut.  No, onneksi kyseessä oli ”vain” pyörtyminen. Miehistötappioista johtuen olimme kuitenkin Kikken kanssa murheen murtamia. Lääkitsimme itseämme sillä perinteisellä suomalaisella parannuskeinolla: kalsarikänneillä. Piti tämäkin päivä nähdä: varmaankin parhaasta päästä biletysmestoja maailmassa, ja herrat istuvat omassa hyvässä seurassa terassilla tinaamassa rommia..

Seuraavana päivänä varasimme kahteen mieheen romanttisen auringonlaskupurjehduksen. Tuuli ei missään nimessä ollut edes kova, mutta pikkuinen katamaraani on suhteellisen hurja peli kulkemaan! (Niille, jotka tietävät mistä puhun: NO eihän se mikään ’maraani seiskafemma ollut, mutta varsin näppärä peli kuitenkin. ).

Alus ankkuroitui pariin otteeseen, ja kävimme tutustumassa taas vedenalaiseen maailmaan. Snorklaus aivan Boracayn tuntumassa ei kuitenkaan ole (Filippiinien mittapuulla) kovin kummoista.

Perustylsien ahvenien lisäksi näkyi kuitenkin erilaisia pikkukaloja lähes kaikissa sateenkaareen väreissä – sellaisia, mitä yleensä näkee akvaarioissa.

Huomasimme riemuksemme, että myös tänä iltana  (kuten jokaisena edellisenäkin) baareissa oli tämä niinkutsuttu iloinen tunti! Kossukin oli taas niinsanotusti vatsansa herra ja liittyi riemukkaaseen seurueeseen. Myös Frendzissä tapaamamme maailmanmatkaaja Nick liittyi porukkaan. Nick oli jostain syystä (jota en nyt muista) jumissa Boracaylla kuukauden verran. Oletettavasti parin viikon jälkeen ne ainaiset häppärit eivät enää tunnu niin ihmeelliseltä. Nick pitää helmeä kuvablogia, jota voi ihmetellä osoitteessa nickrostron.com.

Viikon säästövinkki reissarille: tärkeässä roolissa ryöstöhintaisella (!) Boracaylla on myös ”häppärioptimointi”: yksi mesta aloittaa jo aikaisin iltapäivästä ja lopettaa sitten jo 5-6 maissa. Siitä voi siirtyä seuraavaan, joka jatkaa aina kasiin asti. Lähes kaikkien mestojen häppärit kuitenkin loppuvat viimeistään tällöin. Kuitenkin esimerkiksi Hobbit Holessa (jossa tarjoilijat ovat sangen lyhytkasvuisia..) juoma on hyvinkin halpaa aina yhteentoista asti. Tämän jälkeen todennäköisesti oletkin itse aikalailla valmis.

Eikä sitä oikeastaan voi väittää, että ne normihinnat Suomen mittapuulla kovin kalliita olisivat. Itse olen jo näköjään sisäistänyt Filippiinien hintatason. Suomeen ja Singaporeen tottuneet sankarimme ihastuivat välittömästi halpoihin hintoihin Boracaylla – siinä missä ne minun mielestäni olivat lähes laillistettua ryöstöä!

Mitä hauskaa tästäkin illasta nyt voisi sanoa? No, sanotaan vaikka että Kossu dominoi baarien vessoja – TAAS!

Kaikki hauska päättyy aikanaan, ja seuraavana aamuna olikin edessä paluu Manilaan. Maksoimme huoneet ja huomattavan huonepalvelulaskun. Frendzin ystävälliset työntekijät hyvästelivät meidät ja toivottivat tervetulleiksi takaisin, ja lähettivät vielä Iikalle terveisiä!

Lento oli jälleen Kalibosta Manilaan, ja kentällä konetta venaillessa oli uutisissa Japanin maanjäristyksestä ja tsunamista. Tuli myös ensimmäistä kertaa oltua puheyhteydessä kotiinpäin, kun isäukko soitti ja kertoi uutisista, jos en ollut sattunut vielä kuulemaan. Myös Filippiineille annettiin tsunamivaroitus.

Istuskelimme taksissa Manilassa noin kello viisi, kun sain tekstiviestin, että tsunamin odotetaan iskevän 17.55 Filippiineille. Taksikuski hieman hätääntyi uutisesta. Kuitenkin karttaa vilkaisemalla aistii aika nopeasti, että Manila ei ole Japanin suunnasta tulevan hyökyaallon ensimmäinen kohde. Lopulta Filippiinit onneksi säästyi kokonaan tsunamilta. Katastrofin täysi laajuus Japanissa tosin selvisi vasta myöhemmin.

Hetken pohdin mielessäni, miltä tsunami näyttäisi omalla kadullani Manilassa. Taft avenue on erittäin lähellä rantaa ja melko matalalla, joten aina tulvien ja sateiden yhteydessä se on veden vallassa… Aika monessa mestassa täälläpäin maailmaa on viimeaikoina kolissut, mikä pistää kyllä hieman miettimään. Benj kirjoitti jälleen kerran hyvän postauksen maanjäristyksen vaikutuksista Manilassa. Mikäs täällä ollessa, ollaan onneksi vain ”medium-risk” alueella! Koputellaan puuta.

No, nämä mietteet kuitenkin unohtuivat pian, kun jouduin säätämään saman illan juhlaseuruetta oikeaan osoitteeseen. Joni ja Aku Singaporesta liittyisivät seurueeseen, ja olin kutsunut CS:n kautta kaikki halukkaat liittymään aloitteluihin ja myöhemmin juhlintaan Republiqissa (jonne Benj, tai itseasiassa Trina järkkäsi koko jengin sisään, isot kiitokset!). En nyt jaksa taas mehustaa tuota verkkosivustoa, ettei Ileltä pala käpy, mutta kuitenkin mukavat useamman kymmenen ihmisen juhlat saimme aikaiseksi.

Vieraille oli siis tarjolla mahdollisimman autenttinen Manila-kokemus kaikkine kontrasteineen. Aloitimme katuruokailulla Ermitan backpacker-alueella, jossa pöydät siis kirjaimellisesti kadulla ja kerjäläiset pyytävät ruokaa suoraan lautaseltasi. Tästä siirtyminen myöhemmin toiseen ääripäähän, Resorts World Manilan rikkauksien ja ylellisyyden pariin. Toivottavasti jätkät tykkäsi!

Suoritimme tässä välissä myös balut-challengen.

Loppuilta Republiqissa sujui  ns. tavalliseen tapaan.

Varmaan joskus 6-7 maissa pääsimme jo nukkumaan. Seuraavana päivänä ennen poislähtöä kävimme vielä poikien kanssa vaateostoksilla ja leffassa. Sen jälkeen olikin jo jäähyväisten aika.

Itse asiassa ensimmäistä kertaa vieraiden lähdettyä iski aika pahasti koti-ikävä. Oli erittäin mukava nähdä kavereita, mutta samalla alkoi kelata kaikkia niitä kavereita, joita ei pitkään aikaan näe. Muutenkin oli aika maissa ja jotenkin kaipasi kaikkea tuttua ja turvallista – niitä asioita, jotka Suomessa toimivat, mutta joista täällä ei ole tietoakaan…

No, tästäkin masennuksen alhosta kuitenkin selvittiin. Kiitoksia pojat käynnistä, toivottavasti reissu oli tekemisen arvoinen!

Boholiday

Lupasin kirjoitella vähän useammin kuin kerran parissa kuukaudessa, joten tässä eka varsinainen ”päivitys” blogiin. (edit: sain kuvat lisättyä vasta nyt, tämä on siis kirjotettu alunperin jo 5.3.)

Ihan ensi alkuun: kiitoksia kaikille lukijoille! En olisi uskonut, että näin moni lukee ja kommentoi blogia! Haluan myös kiittää positiivisesta palautteesta, vaikkei toki pitäisikään. Positiivinen palautehan tunnetusti lopettaa kehityksen! Otan yli odotusten onnistuneen alun kunniaksi oluen.

Kiitokset myös Benjille, joka huomioi pitkällisen jahkailun jälkeen alkaneen bloggaajan urani! Tästä johtuen blogia selailee myös lukijat, jotka tarvitsevat hieman tukea Google Translatelta voidakseen tutustua ulkomaanelävän ajatuksiin kotimaastaan.

Arvostan moista vaivannäköä suuresti. Translate sortuu kuitenkin välillä melko mielenkiintoisiin virheisiin, kuten: ” Täällä erittäin yleinen ajanviete on karaoke (tai videoke, kuten paikalliset sitä kutsuvat, raiskaten varsinaisen japaninkielisen merkityksen).” = ”Here, a very common pastime is karaoke (videoke or, as the locals call it, raping a Japanese woman in importance)”!

Pitänee välttää voimakkaiden sanavalintojen käyttöä, saattavat johtaa pahoihin väärinkäsityksiin…

Niinpä ajattelin kysäistä juuri Sinulta millä kielellä blogin pitäisi olla.. Menin tekemään lupauksen, että jos tagalog voittaa äänestyksen, vuoden loppuun mennessä päivitän blogia tagalogiksi.. Kahden kuukauden jälkeen osaan kieltä muutaman sanan, apua siis kaivataan (Benjin suolauksesta johtuen tagalog johtaa tätä kirjoittaessa, ja pahasti..)! Joten tukekaa nyt hyvät ihmiset kotosuomea!

Vastoin yleistä käsitystä yritän saada täällä myös hiukan opiskeltua. Niinpä ajattelin olla viime viikonlopun Manilassa ja pyrkiä päivittämään itseni ajantasalle kursseissa. Tykkään yleisesti ottaen kaupunkiasumisesta ja siitä, että joka viikonlopulle (jopa joka illalle!) löytyy jos jonkinmoista häppeninkiä. Olen tullut laskelmissani johtopäätökseen, että ollakseen edes etäisesti  ”city that never sleeps”, kaupungissa pitää olla vähintään luokkaa miljoona asukasta. No, Manila täyttää tämän kriteerin railakkaasti – tapahtumaakin on sitten joka lähtöön.

Toisaalta kaipaan kuitenkin aina silloin tällöin myös rauhallisempaa viikonloppua. Täällä sellaisesta voi vain haaveilla. Manilan aktiviteettien lisäksi myös erilaisia reissuja on joka viikonlopuksi vireillä. Viimeksi piti valita seuraavista herkuista: uimareissu whale sharkien kera Donsolissa (itä), yleistä elbailua Boholissa rantahuvilalla (etelä) tai kukkafestivaalia Baguiossa (pohjoinen). Jälkimmäinen  kuulostaa enemmän kuin vähän hämmentävältä, mutta oli kuulemma hieno kokemus. Itse valitsin näistä rantahuvilan Boholissa (tosin Donsol on ehdottomasti myös ToDo-listalla, valashait aikamoisia otuksia).

Saatuani lopultakin blogin julkaistua viime perjantaina paukautin siis lentokentälle. Aikaisin lauantaiaamuna oli lento Cebuun, joka on sekä saaren että kaupungin nimi. Kyseessä lienee toiseksi suurin tai ainakin toiseksi tärkein kaupunki Filippiineillä, Visayas-saariryhmän pääkaupunki. Lonely planet kuvailee mestaa tyyliin ”Cebu ei ole yhtä paha kuin Manila, mutta se ei silti tarkoita, että haluaisit viettää siellä lomasi”.

Cebussa tapasin Benjin ja hänen kaverinsa Jimin. Jim perheineen siis omistaa mestan, johon olimme matkalla. Kävimme säätämässä lauttatiketit Boholiin, joka on siis saari parin tunnin matkan päässä Cebusta etelään. Myöhemmin seuraamme liittyi muitakin tuttuja ja tuntemattomia naamoja. Kaikki muut olivat siis olleet Cebussa keskiviikosta asti, itse liityin mukaan vain Boholin reissulle.

Hauska sattuma oli kun olimme menossa sisään terminaaliin, niin joku huutaa takaamme: ”Hey, Risto! What’s up?” Hämmennyin kevyesti, oltiin kuitenkin miljoonakaupungissa toisella puolella maata eikä Turun torilla hesejonossa… Kyseessä oli Cyra ja Taku, jotka olivat myös Anawanginin reissulla. He olivat samaan aikaan matkalla Boholiin. What are the odds (of that happening twice.. )?

Päästyämme Tagbilaraniin, Boholiin, autot olivat meitä vastassa ja jatkoimme matkaa kohti Jimin majapaikkaa. Mesta sijaitsi jossain päin Panglaon saarta. En ihan tarkkaan tiennyt, mihin tai minkä henkiseen kohteeseen olimme matkalla. Osoittautui, että aika hyvä suomenkielinen vastine mestalle olisi kesämökki tai rantahuvila. Rauhallisella sijainnilla ja mielettömällä rannalla varustettuna.

Jimin kesämökki (Ronnie)

Mökkeilyhengessä mitään varsinaista toimintasuunnitelmaa ei ollut. Lounas oli valmiina pöydässä kun saavuimme, kuten myös jokainen ateria siitä eteenpäin.  Syötyämme ja hetken raihnaisia ruhojamme lepuutettuamme menimme uimaan. Ranta itsessään oli vertaansa vailla, ja käytännössä kokonaan meidän. Mielenkiintoinen oli kuitenkin parisataa metriä rannasta oleva vedenalainen jyrkänne, jossa ehkä viiden metrin syvyydestä on pudotus suurinpiirtein loputtomaan syvyyteen. Vedenalaiset näkymät olivat tsaikedeelisen upeat!  Kävimme snorklaamassa siellä, ja koitin ottaa myös muutamia kuvia.  Itse tosin snorklaillut viimeksi pikkumuksuna mökillä, joten “taidot” olivat vähän ruosteessa.. En myöskään ole (veden alla enkä juuri minkään muunkaan) kuvaamisen ammattilainen, joten lipastin pari kuvaa myös muilta (thanks Ronnie and Kage!).

Deep Blue Sea (Kage)

Tykkään ostaa matkailulehtiä täällä, niistä on hyvä katsella mielenkiintoisia kohteita, eikä 1-3 euron hintakaan päätä huimaa. Eräässä lehdessä oli artikkeli ”11 Must-dive Sites for 2011” ja yllättäen juuri Bohol oli listan ensimmäisenä… Hapotti hieman, että ei ole vielä PADI-lisenssiä hallussa. Sen suorituspäivä näyttää valuvan kokoajan kauemmas tulevaisuuteen.. Toivo kuitenkin elää!

Illaksi kävimme ostamassa juomia ja purtavaa kaupasta. Lisäksi toki vaahtokarkkeja kokossa grillattavaksi. Ilta meni leppoisasti pokeria pelaillessa ja paskaa jauhaessa. Pimeän laskeutuessa siirryimme rannalle nuotion ääreen. Uneton yö alkoi kuitenkin itsellä potkia, ja nukuinkin rannalla jo ennen iltayhdeksää.

Kasuaalina jätkänä Jacs vilkaisee välillä ohjekirjaa katsoakseen käsien arvojärjestyksen!

Sunnuntaille oli luvassa paikallisten nähtävyyksien kiertelyä. Illallisvaihtoehtoina oli paikallinen Bee Farm, jossa safka kuulemma todella hyvää, tai vaihtoehtoisesti ruokailu lautalla valoshowta ihmetellen. Survivor-äänestyksen jälkeen valitsimme pöytävarauksen Bee Farmilta.

Päivällä oli tarkoitus käydä tutustumassa nähtävyyteen nimeltä Chocolate Hills, mutta valitettavasti vesisade torpedoi suunnitelmamme. Kävimme kuitenkin ihmettelemässä muita Boholin nähtävyyksiä, kuten tarsier-nimistä elukkaa. Otus muistuttaa pienoiskokoista eewokkia, jos sitä jotenkin voi kuvailla. Se pystyy hämmentäviin urotekoihin, kuten esimerkiksi kääntämään päätään lähes 360 astetta, hyppäämään ties kuinka pitkälle ja taltuttamaan Storm Trooperin pelkällä kivikirveellä. Sillä on myös isot silmät. Veijareiden enemmän tai vähemmän söpön ulkonäön vuoksi niitä pyydystetään laittomasti sekä lemmikeiksi että häkkeihin turistien ihmeteltäviksi.

Lisäksi kävimme ihmettelemässä lähistöltä löytyvää luolaa. Luolan suuaukon ympäristö oli täpötäynnä jos jonkinmoista turistikojua. Jim tiesi kertoa, että vielä pari vuotta sitten siellä ei ollut yhtikäs mitään..  Turistivirrat saavat paikat muuttumaan pahimmillaan parissa kuukaudessa. Nähtävyyksien jälkeen kävimme täydentämässä juomavarastot sekä ostamassa erilaisia paikallisia herkkuja kotiin viemisiksi (unohdin nämä toki mökille…).

Nautimme herkullisen illallisen Bee Farmilla, sapuska itsessään oli toimivaa ja itse ravintola ympäristönä hieno. Kasvissafkat ilmeisesti tulevat vieressä olevalta farmilta ja täällä voi myös majoittua. Jonkinlainen orgaaninen farmi ja yleinen hippikeskittymä ilmeisesti siis kyseessä – älköön kenkään loukkaantuko, sillä kyseessä varsin toimiva paikka. Yritin ottaa myös aterioista kuvia, mutta se on myös täysin oma taiteenlajinsa. Annokset näyttävät täydellisiltä lautasella, mutta kuvissa yleensä enemmänkin kertaalleen syödyiltä…

Illallisen jälkeen suuntasimme mökille hyvin vastaavanhenkiseen illanviettoon kuin eilenkin.  Läpänheiton taso illanistujaisten aikana karkasi kyllä täysin käsistä.. Ai niin, paikallisen kessun tupruttelu ei ole kallis harrastus, ja kaupatekijäisiksi tupakkamerkit ovat vähintäänkin mielenkiintoisesti nimettyjä. Kuvan askit ovat keskihinnalta luokkaa 20 senttiä..

Seuraavana aamuna muut menivät vielä aallokkoa ja virtauksia uhmaten uimaan. Kumiveneellä suoritetuista sankariteoista ei nyt tässä sen enempää, mutta tuli taas muistutus, että noiden virtausten kanssa saa kyllä olla skarppina… Itse keskityin lepäämään terassilla aamiaisen päälle. Terassilla oleva sohva on helposti Top-5 mestoja 2011 ottaa aamiaisen ja lounaan väliset parin tunnin torkut! Lounaan jälkeen reissu alkoikin olla jo tiensä päässä ja suuntasimme kohti Tagbilaranin lentokenttää.

Yleisesti ottaen pyrin perehtymään tuleviin matkakohteisiin aina vähän etukäteen. Siis pyrin. Usein selailen kuitenkin esim. reissuraamattu Lonely Planetia vasta matkan päätteeksi. Niin tälläkin kertaa. Yllätyin, kun kaikki käymämme kohteet olivat kuitenkin kirjassa mainittuja. Paikallisena mökkeilijänä Jim tiesi näyttää nämä mestat, mutta tuskin hän oli kuitenkaan Lonely Planetin perusteella matkaamme suunnittellut. Tästä voisi päätellä, että kirjan kirjoittajat yleisesti ottaen tietävät aika hyvin mistä puhuvat. Toki sitä orjallisesti seuraamalla ”ei löydä mitään uutta” eikä ”kaikkein salaisimpia paikkoja” yms. mutta on siitä aika paljon hyötyäkin. Thumbs up yksinäiselle planeetalle siis!

Seuraavaksi kuukaudeksi joka viikonlopuksi on taas reissuja tiedossa. Ainakin suunnitelmatasolla näihin sisältyvät myös ensimmäinen surffireissu (WUHUU!! ) ja PADI-lisenssin suoritus! Tänä viikonloppuna olen kuitenkin suoriutunut mahdottomasta tehtävästä ja jumittanut kämpillä opiskelemassa!

Tälle itsekurin liekissä karaistumiselle on kyllä luonnollinen selitys. Ensi viikoksi on ennustettu radikaalia kasvua täällä oleilevien suomipoikien määrässä. Kun saan tämän päivityksen kirjoitettua, on aika lähteä lentokentälle ottamaan koppi Krisusta ja Kossusta! Ensi viikolla kaartiin liittyy myös muutama Singaporessa opiskeleva TTY:n sankari.

Myös Siston pojat ovat marinoineet itseään Singaporessa viime viikon ja kaupungin sykkeen vastapainoksi haluavat täällä viettää rentoa rantaelämää. Jatkamme siis huomenna Kikin Ja Migordin kanssa Boracaylle perinteisen harmaan arkiviikon viettoon – vain palataksemme viikonlopuksi ravistelemaan Manilan yöelämää!

15.3. Edit: Nyt tuo kaikki on siis jo takanapäin. Kirjoittelen noista kokemuksista lisää heti kun ehdin – jos keksin jotain julkaisukelpoista! Kiirettä tässä pitää kun työviikko tuntuu maksimissaan olevan kolmipäiväinen…

“Eläkää matskua blogiin!” -ilzed

Näinhän me teimme. Kiitoksia käynnistä pojat, good times havin’ here! (Joko varasit omat lentolippusi?)

Manila kuittaa.

Anawangin Cove x 2 & Capones Island

Palattuamme Villa Escudero -matkalta oli jälleen kerran perjantai-ilta, ja viikko Manilassa tuntui raskaana harteillamme. Mietimme ohjelmaa viikonlopuksi, halusimme lähteä pois kaupungista. Valitettavasti sääennuste näytti vähän kehnolta rantaloman kannalta.

Viikonloppureissuilla on usein kätevintä lähteä aamuyöstä liikenteeseen bussilla, jolloin on heti aamusta sitten pelipaikoilla. Tämän tiedostaen lähdin itse Benjin kanssa Chicoscin keikalle. Pyysin muita ilmoittamaan, jos olemme menossa jonnekin aamuyöstä, niin tulen sitten baarista suoraan reissuun. Konsepti on itseasiassa timanttinen. Perjantaina baariin, aamyöstä snägärille ja sitten bussiin nukkumaan. Aamun koittaessa heräät paratiisista!

Päätimme lähteä taas pohjoiseen, Zambalesiin, tällä kertaa kohteena Anawangin Cove. Homman johdossa oli tällä kertaa särmien saksalaisten sijaan ranskalaiset, joten sen tietää mitä siitä tulee! Itse tykkään enemmän reissata jonkilaisen suunnitelman pohjalta. Toki yleinen rentous on reissulla syytä säilyttää, mutta ilman karkeita suuntaviivoja voi huomata jumahtavansa erittäin kämäsiin mestoihin vain koska ei viitsinyt tsekata, ettei lauttoja paratiisisaarelle kulje seuraavaan kahteen päivään tai muuta vastaavaa. No, oppihan taas jotain uutta eri ihmisten tavasta hahmottaa maailmaa…

Tarkoitus oli päästä ekana iltana Anawanginiin, mutta jäimmekin Pundaquitin rantaan yöksi. Kävimme tarkastamassa lähellä olevan hienon vesiputouksen, jonka alla voisi myös uida. No, kävi ilmi, että joki oli käytännössä kuivunut ja putouksesta ei ollut tietoakaan.

Ei oule vesiputousta täällä

Muut lähtivät haikkaamaan viereisen vuoren huipulle, itse jäin rannalle rentoutumaan hyvän kirjan pariin. Seuraavana päivänä lähdimme kohti Anawanginia, jonka paratiisirannalla vietimme muutaman tunnin. Ei missään nimessä hullumpi mesta. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että päätyisin takaisin tänne jo kahden viikon päästä. Rannalla rentoutumisen jälkeen jatkoimme veneellä Capones Islandille, jonka huipulla olevasta majakasta aukenisi kuulemma hienot maisemat. Majakka oli mitä ilmeisemmin jo hylätty, mutta maisemat olivat yhä paikallaan.

Maisemaa majakan huipulta

Majakanvartija vaimoineen chillaamassa...

Capones Lighthouse

Törmäsin myös ehkä särmimpään ”sotilastukikohtaan” ikinä. Paikalla oli kolme filippiinien armeijan sotilasta, yllättävää kyllä jopa aseet mukana ja kovat piipussa. Ovat kuulemma vahdissa laittomien kalastajien varalta. Eipä heillä tosin näyttänyt olevan edes venettä. Kaikenkaikkiaan kuitenkin mesta, jossa voisi itsekin palvella helposti sen pari viikkoa. Tosin hetken oleilun jälkeen paikka on kiinnostavuudeltaan Utön merivalvontapisteen luokkaa.

Melkein kuin Pansiossa

KVP. On nii vähä ettei taho nähä...

Saarelta löytyi myös mukava ranta, ja kävimmekin virvoittavalla uinnilla majakkaretken jälkeen. Yksi isompi vene oli juuri lähdössä rannasta. Jossain kohtaa uidessa tajusin, että olemme koko ajan samassa kohtaa veneen vieressä, vaikka vene loittoneekin rannasta. Seuraavaksi jengi rannalla alkoikin jo heiluttaa käsiään meille. Tajusin siinä vaiheessa, että olemme rannalta pois vievässä virtauksessa.

Onneksi surffiopetukseen kuuluu perustoiminta RIP-virtaukseen joutuessa, eli ui aina virtaukseen nähden poikkisuunnassa, ei koskaan virtausta vasten. Eipä mitään rakettikirurgiaa, mutta paniikissa moista ei välttämättä tajua. No, virtaus ei tällä kertaa ollut vaarallisen voimakas ja pääsimme kaikki turvallisesti takaisin rantaan. Tämä oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että vähän isommissa lätäköissä uidessa on hyvä olla skarppina.

Eka reissu Anawanginiin oli helmikuun alkupuolella. Pari viikkoa eteenpäin olisi tiedossa täysikuu, ja CS Manila järjesti Fullmoon partyt samassa mestassa. Eräällä vaihtarilla oli synttärit samana viikonloppuna, ja osa vaihtariporukastamme juhlisti niitä, osa oli muuten vain reissussa ympäri maata. Niinpä en tuntenut reissusta ketään, mutta hetken arvottuani päätin kuitenkin lähteä mukaan. Lopullinen osallistujamäärä oli vähän vajaa 50 henkeä, eli isoin CS-reissu täällä ikinä. Mukana oli itseni lisäksi pari jenkkiä, liettualaispariskunta, pari intialaista, yksi saksalainen ja korealainen. Muuten porukka oli pääosin paikallisia.

Järjestäjät olivat kuitenkin tilanteen tasalla, ja homma toimi – yllättävää kyllä – kuin hyvin öljytty saksalaisvalmisteinen autonmoottori. Kaikki maksoivat osallistumismaksun (luokkaa 30e) järjestäjille, ja siitä katettiin bussimatkat, ruokailut, tricyclet, venematkat, juomat, rantautumismaksut, telttapaikkojen vuokrat ja ties mitkä kaikki säädöt, joita reissu edellytti.

Päästyämme Manilasta San Antonioon, viimeiseen isompaan kylään ennen siirtymistä Anawanginiin, porukka jaettiin kahteen ja siirryimme markettiin tekemään ostoksia pääjoukon jatkaessa matkaa kohti Pundaquitin rantaa. Ostokset sujuivat kivuttomasti, vaikka ruoan hankkiminen 50 ihmiselle ei ole ihan pikkujuttu. Marketti tarkoittaa myös jotain ihan muuta kuin oma lähisiwa.

Safkaostoksilla. Huomioi kasuaali bölli huulessa.

Kalamarketti

Sisig coming right away

Pundaquitista siis jatkoimme veneillä Anawanginiin, koska sinne ei ole tieyhteyttä. Perille päästyä meidät jaettiin ryhmiin, yksi hoitaisi lounaan, toinen päivällisen, kolmas aamiaisen jne. Olo oli kuin armeijassa (toki vielä vähän rennompaa kuin edes siellä Pansiossa ) ja olin ällikällä lyöty moisesta organisoinnin tasosta!

Rentoutumista Anawanginilla

Usein näin isossa porukassa osa päätyy sluibailemaan eikä osallistu ruoanlaittoon ja siivoukseen yms. mikä on varsin ärsyttävää ja epäreilua muita kohtaan. Näin järjestettynä kaikki kuitenkin osallistuivat, eikä oma osuus kuitenkaan muodostunut kovin suureksi.

Itse valitsin taktisesti ekan päivän lounasryhmän, koska osasin odottaa että en ole aamulla siinä olotilassa, että haluaisin kokata aamupalaa viidellekymmenelle ihmiselle. Kokkailimme toimivat sapuskat lounaaksi, kalaa ja pihviä erilaisilla lisukkeilla.

Lounaan jälkeen saattoikin rauhassa aloittaa valmistautumisen illan juhlintaan. Päivällinen valmistui muiden toimesta, joten ei tarvinnut keskittyä kuin syömiseen, juomiseen ja uimiseen. Auringon laskiessa maisemat olivat varsin mahtavat. Illan pimentyessä täysikuu ilmestyi ja valaisi hienosti muuten pimeää rantaa.

Anawangin sunset

Virittelimme rannalle nuotion. Itse luovutin kuitenkin juhlintavastuun muille jo aikaisessa vaiheessa, olinhan aloittanut iltapäivän ensimmäisessä vuorossa. Testailin erilaisia nukkuma-alustoja kuten hiekkaa ja bambua. Lahjoitin kaverilta lainaamani teltan liettualaispariskunnalle ja nukuin itse ulkona. Partiovarusteesta poistettu ohut makuupussi on muuten erittäin timantti!

Yöpalaa kynttilänvalossa

Heräilin aamulla kuuden maissa ennen auringonnousua, täyskuun vielä valaistessa maisemaa. Jälleen kerran aamiainen valmistui kuin itsestään, joten ei muuta kuin syömään. Aamupäivällä syötyämme siivosimme paikan ja väsyneinä mutta uupuneina lähdimme takaisin Manilaa kohti. Uskomaton reissu, jollaiselle olisi lähes mahdoton päätyä ilman couchsurfingin kaltaista apuria!

Religio Mores Cultura ..oi aikoja, oi tapoja.

Yliopiston tunnuslause on Religio – Mores – Cultura, ja koulu pitää siis huolen myös kulttuurinnälkämme tyydyttämisestä.

No jos kerran nätisti pyydetään...

Koulu järjesti vaihtareille kulttuurimatkan Villa Escuderoon. Itse olin taas edellisenä iltana yön silmässä ja nukuin tietysti pommiin. Täällä asiat eivät kuitenkaan tapahdu aina sillä kellonlyömällä kun paperissa lukee. Ehdin siis vielä bussiin, vaikka olin tunnin myöhässä alkuperäisestä lähtöajasta…

Kyseessä oli päivämatka Manilasta etelään sijaitsevalle vanhalle kookosplantaasille tai vastaavalle. Mestan omistaja, ilmeinen hillopäällikkö, on viritellyt sinne museon ja muuta vastaavaa. Sisältä löytyy eläintieteellistä museota, kirkollista museota, pala Berliinin muuria jne. ja pihalta WWII jenkkitankki ja merimiinoja. Mitä sitä nyt itse kullekin roinaa tulee nurkkiin kerättyä, niin voi laittaa sitten esille… Saimme myös seurata tanssiesitystä, jossa esiteltiin perinteisiä filippiiniläisiä ja aasialaisia tansseja ja musiikkia.

Ehkä mielenkiintoisin setti oli kuitenkin padottu joki, jossa padon alapuolelle oli rakennettu ravintola. Ruokailu tapahtui siis kirjaimellisesti joessa. Kuva selittänee tämänkin parhaiten.Testailimme myös kanoottien/lauttojen melomista patoaltaassa. Maisemat olivat varsin hienot. Olisi hienoa lähteä joskus pidemmälle reissulle kajakin kanssa jonnekin erämaahan. Mieleen tulee kotosuomen lisäksi esim. Kanada tai jenkkien kansallispuistot. Todo-listalle lisämerkintä siis.

Käytiin heti toisella viikolla koulun kanssa immigrationissa säätämässä viisumit, ja samalla kiertelimme Intramurosia, joka on siis Manilan vanhinta aluetta. Espanjalaiset hallitsivat Manilaa ja Filippiinejä aikanaan täältä. Valtansa huipulla paikka oli siis ainutlaatuinen “eurooppalainen kaupunki” Aasiassa. Nyt jäljellä ovat lähinnä muurit, muu on tuhoutunut aikojen saatossa ja maailmansodan myllerryksessä. Nykyisin paikka on siis enemmänkin museoaluetta, puistoja ja ympärillä toki golfkenttä. Alla muutama kuva sieltä.

Tästä meni tankki sisään toisessa maailmansodassa, uusittu jälkikäteen..

Pikkumuksut olleet pahanteossa

Kansallissankari José Rizalin viimeiset sanat ennen mestausta. Näitä jengi saa opetella ulkoa koulussa.